最初の一週間

Hiphei!

Ensimmäinen viikko Japanissa takana. Viikkoon on kuulunut mm. 100 jenin kaupoissa ravaamista, papereiden täyttelyä, pieni flunssanpoikanen ja mandariinijellyä.

Aurinko nousee vuorten takaa

Kärsin vieläkin pienestä kulttuurishokista, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että oikeasti asun täällä. Kotiutumista on edistänyt esimerkiksi lähisupermarketin löytäminen ja sen bonuskortin hankkiminen. Bonuskorteilla on mukavia etuja, esim. saa käydä täyttämässä vesipulloa ilmaiseksi. Täällä hanavesi on juomakelvotonta ainakin makunsa puolesta, siihen on tungettu aivan liian paljon klooria. 

Koti-ikävää on helpottanut läheisen kauppakeskuksen Skandinavia-teemainen leipomokahvila. Sieltä saa nimittäin sokerimunkkeja! Ainoa ero niissä on suomalaisiin se, että sokeri on jauhettu pienemmäksi. Namnam!

Supermarketissa ostosten tekeminen on vielä vähän hapuilua. En oikein tiedä mitä ruokaa täällä tekisin, enkä halua joka päivä mussuttaa supermarketin valmisbentolaatikkoja, vaikka ne todella hyviä ovatkin (ja illalla ne saa puoleen hintaan!). Tänään ajattelin testata kuppinuudeleita, joihin aion lisätä keitettyä kananmunaa ja kinkkua. Ostin myös vähän majoneesia, se on täällä todella suosittua. En ole suuri majoneesin ystävä, mutta se voi sopia ihan hyvin vaikkapa salaatin sekaan.

Jylhät vuoret ja konbini

Yksi masentava asia supermarketeissa on hedelmien hinnat. Banaanit ovat ainoa hintalaatusuhteeltaan hyvä diili. Rakastamani omenat taas myydään yksitellen n. 100 jenin hintaan, mikä on vähän ankeaa…

Suomessa lipitin maitoa joka päivä vähintään 1 litran, mutta tänne tultuani en ole juonut kuin yhden lasillisen kahvilassa (siihen oli muuten pistetty sekaan jäitä!). Suomalaiseen maitoon tottuneena on vaikea tottua japanilaisen maidon makuun. Maku on omituinen hylamaidon ja täysmaidon sekoitus, joten en tiedä mitä minun pitäisi siitä ajatella! Maistan tänään ensimmäistä kertaa japanilaista jugurttia, joten saa nähdä tuleeko siitä minun uusi kalsiuminlähteeni…

Tässä ihan asuntolani vieressä on jalkapallokenttä, jossa on jatkuvasti joku peli meneillään. Tähän mennessä olen nähnyt rugbya ja jalkapalloa. Tuleekohan jossain vaiheessa pesistä? Sitä minä vaan ihmettelen, että miten nämä japanilaiset jaksaa valtavassa helteessä juoksennella tuolla! Ja niillä on vielä kesälomakin… Pakko nostaa hattua, minusta ei olisi tuohon.

Sekä isot että pienet pelaavat:

 

Nojoo, lyhyempi teksti tällä kertaa. Ensi viikolla alkaa oikea opiskelu, huiiii! Nyt voisin vielä nauttia viimeisistä vapaista hetkistä ja lukea sarjakuvaa. Löysin BOOKOFF:ista Shirokuma Cafe –nimisen sarjakuvan, jota voin lämpimästi suositella kaikille! Ainoa huono puoli sarjakuvassa on se, että sitä lukiessa kahvihammasta alkaa väistämättä kolottaa… (Eikä täällä kampuksella saa oikein mistään tuoretta kahvia)

Bonuskuva:

Yksi lähistön kissajengin jäsenistä! Tässä lähellä olevassa mäessä asuu viiden kissa jengi, joka aina maukuu tervehdyksen kun siitä menee ohi. Miu mau!

着いた！

Hengissä ollaan!

Saavuin toissapäivänä Kansain lentokentälle seitsemän muun eurooppalaisen kanssa. Oli hauska tavata ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa kuin minä! Samalla lennolla tuli kaksi tyttöä Latviasta, tytöt Sveitsistä, Itävallasta ja Puolasta ja kaksi poikaa, toinen Belgiasta ja toinen Hollannista. Kaikki meni viranomaisten kanssa jouhevasti, ei ollut jonoja. Meitä oli vastassa japanilainen mies, joka ajoi meidät pikkubussilla lentokentältä Minoon kampukselle. Matkaan meni n. 1 tunti 30 minuuttia, en hirveästi tuijotellut kelloa. Matkalla näin ensimmäisen Marimekko-tuotteeni tällä reissulla, Marimekon verhot jonkun ikkunassa. (Myöhemmin olen nähnyt moooonta Marimekon laukkua, jopa täällä maaseudulla!)

 

Saavuimme asuntolalle ja meidät tuotiin huoneisiimme. Minun huoneeni on 5. kerroksessa, ja jaan suihkun, vessan ja keittiön n. 20 muun ihmisen kanssa. Vielä ei ole ollut mitään ongelmia, mutta jotkut paukuttelee aina oveaan tosi kovaan ääneen! Ovista puheen ollen, olen joutunut opettelemaan erään asian tänne tultuani. Nimittäin täällä pitää lukita ovi itse kun tulee huoneeseen sisään ja lähtee. Suomessahan ovet menevät automaattisesti lukkoon, kun ne sulkeutuvat! Tosi vaikeaa. Suihkun käyttöä en vielä oikein hallitse, siinä on kaksi tappia, joita väännellään, ja on tosi hankala saada vettä oikean lämpöiseksi. Se on aina joko tulikuumaa tai jääkylmää! Valitsepa siitä sitten…

Olen vähän ehkä huijannut teitä lukijoita. En siis asu ihan Osakassa, vaan pienemmässä kaupungissa noin puolen tunnin metromatkan ja puolen tunnin bussimatkan päässä esimerkiksi Nambasta. Tän paikan nimi on Minoo ja tää on aika pöndeä. Tässä kampuksen ympärillä on vuoria, mahtavia maisemia ja omakotitaloaluetta, jossa asuu lapsiperheitä ja mummoja. Lähivuorilla asuu kuulemma apinoitakin. Ja täällä tuulee ihan hirveästi. Tuuli ulisee kovaa tätä tekstiä kirjoittaessani! Aika kiva paikka kyllä, rauhallinen ja mukava. Ainoa vaan, kun lähimpään kauppaan on vähintään 15 minuuttia. Mutta kyllä sen kestää.

Iltapäivällä löysin kampuksen ruokalan, jossa ihanat tädit tarjoilee aivan mahtavaa japanilaista ruokaa. Todella outo ajatus, että Japanissa tarjotaan ruokalassa japanilaista ruokaa! No onhan se ihan itsestäänselvyys, mutta kun on tottunut kouluruuan olevan  aina sellaista stroganoffia, spaghettia tai risottoa, niin japanilainen ruoka tuntuu luksukselta. Minulle iski ihan hirveä koti-ikävä heti kun tulin tänne, mutta kassalla ollut täti teki oloni todella tervetulleeksi ja jutteli mukavia.

Klo 16 me tapasimme kaikki opiskelijat ja meidät pistettiin heti hommiin, nimittäin paperihommiin. Kamalasti kaikenlaisia lippuläppysiä, joita piti täyttää. Samat asiat uudelleen ja uudelleen. Nimi, kansallisuus diibadaabadää. Kun oltiin vihdoin saatu kaikki laput about täytettyä, niin lähdimme sitten porukalla läheiseen supermarkettiin. Kello oli vasta kuusi, mutta ulkona oli pilkkopimeää! Pimeys Japanissa yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen.

Käppäiltiin sitten porukalla kamalat matkat Apuro-nimiseen supermarkettiin, josta ostin mandariinijellyä (olen syönyt sitä nyt joka päivä!), vettä (koska hanavettä ei voi juoda!), bento-boksin (kunnon ateria ja vielä puoleen hintaan, kun oli ilta!) ja jäätelön (koska jäätelö!). Ostokset tehtyämme lähdettiin takaisin kotiin, mutta kun kaikki eivät asu samassa paikassa, niin käsitys kodin paikasta poikkesi monella. Lähdimme sitten erään thaimaalaisen tytön ja kahden latvialaisen tytön kanssa tänne kampukselle päin, mutta onnistuimme sitten eksymään yön pimeydessä. Onneksi osasimme edes oikeaan suuntaan, nimittäin ylös. Täällä on ihan hirveä ylämäki kaikkialle! Tämä kampus on varmaan jonkun vuoren päällä tms. Mulla tulee olemaan rautaiset pohkeet, kun palaan täältä Suomeen. Näimme yhteensä viisi kissaa, ne kulkevat täällä Japanissa aika vapaasti itsekseen. Lopulta kysyimme eräältä pyöräilevältä sedältä neuvoa ja kampus olikin ihan nurkan takana.

Ensimmäinen yö oli aika kamala. Tuskailin koti-ikävän kanssa, enkä saanut unta, kun kikadat möykkäsivät ulkona! Luulin eka, että olin vahingossa jättänyt tietokoneeni auki, mutta ei… Kikadat ne siellä sirittivät. Sain lopulta unta, mutta se loppui lyhyeen aikaeron takia. Heräsin klo 3 yöllä enkä saanut enää unta.

Aamulla oli kyllä parempi olo, mutta väsytti. Ihailin kaunista auringonnousua ikkunasta, tästä on ihan ok maisema ulos. (Muilla on kyllä paremmat maisemat! Miksi mä sain tän huoneen, joka on vastapäistä taloa päin?)

Koska en keksinyt muutakaan, niin lähdin sitten ostamaan kotitarvikkeita lähimmältä isolta asemalta, Senri-chuolta. Olin vähän hukassa bussin kanssa, mutta onneksi eräs osakalainen täti auttoi minua ja saattoi vielä paluumatkan bussipysäkille! Japanilaisiin busseihin muuten noustaan keskiovesta ja matka maksetaan vasta kun noustaan pois. Pitäisi hommata joku matkakortti, kun en osaa kauhean hyvin laskea niitä bussimatkojen hintoja. Sen tiedän, että tästä meidän lähipysäkiltä Senri-chuolle maksaa 250 jeniä.

 

Kaupat aukesivat vasta klo 10 ja minulla oli melkein tunti luppoaikaa, joten menin Mister Donutille aamukahville ja –donitsille. Mister Donutissa on kiva se, että kahvia saa santsata niin paljon kuin haluaa! Ja tarjoilija tulee jopa tarjoamaan sitä. (+ Se kahvi on vielä tosi hyvää)
Menin myös japanilaiseen ”drug storeen”, jossa myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä… Itseparantamisrohtoja, kosmetiikkaa, ruokaa, pesuaineita, torakantappovehkeitä, you name it. Ainoa kamala puoli näissä kaupoissa on se, että niissä on aivan hirveä meteli! Jos nauhoitettu mainostajaääni ei pauhaa, niin sitten myyjät huutavat kovaan nasaaliääneen: ”TERVETULOA! KATSOKAA RAUHASSA!” jne. Hyvä siinä on katsella rauhassa, kun toiset huutaa kurkku suorana… Alkoi jo vähän naurattaa, kun niistä niiden huudoista ei saa mitään selvää, kun myyjät ovat huutaneet ne niin monta kertaa.

Omituisinta koko päivässä oli kuitenkin eräs tyttö, joka käveli pellepukuisen apinan kanssa kauppakeskuksessa. Luulin eka apinaa lapseksi, mutta erehdyin pahan kerran. Only in Japan!

 

Eilen illalla meillä oli myös orientaatio tulevista opinnoista ja linjoista, jotka me voimme valita. Voin kirjoitella niistä joskus myöhemmin lisää. Nettikin alkoi pelata, vaikka asentaja joutuikin ravaamaan täällä minun huoneessani kolme kertaa… Eiköhän tästä vähitellen ala tulla ihan kiva koti.  

大阪事変

Voisin hiukan kertoa ensikohtaamisestani Osakan kanssa.

Viime kesänä vietin kuukauden Japanissa matkustellen ja päädyin myös yhdeksi yöksi Osakaan. Minulla ei ollut ketään tuttuja siellä, joten päätin vain piipahtaa katsomassa kaupungin meininkiä. Yövyin eräässä hotellissa perinteisessä japanilaisessa huoneessa (和室 washitsu), jossa siis on tatami-lattia ja futon lattialla.

Tehtyäni ostoksia mm. kivassa kangaskaupassa palasin väsyneenä hotellilleni. Kävin kylvyssä ja istuskelin katsomassa televisiota kunnes oveen koputettiin. Ihmettelin kovasti ja päässäni alkoi pyöriä kaikki mahdolliset ”älä missään nimessä avaa hotellissa ovea tuntemattomalle” –varoitukset. Koputus vaan jatkui ja jatkui, ja lopulta kysyin, että kuka siellä on, mutta en saanut vastauksesta mitään selvää. Päätin sitten kurkata ovesta ulos ja sieltä paljastuikin suloinen japanilaispappa, joka halusi täyttää huoneessa olevaan termokseen teevettä! Juteltiin siinä hetki, ja kun kerroin, että olen kotoisin Suomesta, niin siitäkös riemu repesi. Pappa alkoi selittää siitä, kuinka hän tietää, että joulupukki on Suomesta ja että hän on opettanut lapsenlapsillensakin, että joulupukki ei ole kotoisin pohjoisnavalta vaan nimenomaan Suomesta!

Osakalaispapan jatkettua matkaansa muihin hotellihuoneisiin, minä jatkoin television katselua ja aloin järjestellä päivän ostoksia sekä pakkailla reppua seuraavan päivän lähtöä varten. Mutta yhtäkkiä ostoskassien takaa alkoi kuulua rapinaa. Nostin pussia ja sen alta kipitti torakka! Automaattinen reaktioni oli alkaa kiljua kurkku suorana. Hetken panikoituani nappasin hotellihuoneesta löytämäni yukatan, kietaisin sen ympärilleni ja juoksin aulaan sönköttämään todella huonolla paniikkijapanilla vastaanottovirkailijalle. Keskustelu meni suunnilleen näin:

”Huoneessa! Iso! Ötökkä!”
”Hä?”
”To.. TORAKKA!”
”Aa!”
”Tapa se!”
”Okei…?”

Sitten mentiin hotellihuoneeseeni ja vastaanottovirkailija listi torakan paperilla. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että miten minä pystyisin nukkumaan seuraavan yön lattianrajassa futonilla, kun juuri äsken tatamimattoa pitkin oli vilistänyt torakka. Kukuin sitten aamuyöhön tapittaen televisiota.

Pakko mainita tähän loppuun, että Japanissa torakat eivät ole todellakaan yhtä harvinaisia kuin Suomessa. Niitä vilistää vähänkin lämpimämmillä alueilla lähes joka paikassa. Pohjoisemmilla alueilla, kuten Yamagatassa ja Hokkaidolla niitä ei taida olla ollenkaan. Mutta huhujen mukaan Osakassa, oi Osakassa niitä torakoita riittää. Ja minä, joka kammoan jopa leppäkerttuja, olen lähdössä sinne vuodeksi. Mitähän tästäkin nyt oikein tulee?

最後の一週間

Viimeinen viikko Suomessa lähtee käyntiin… NYT! Luvassa mm. ihmisten näkemistä (kalenteri näyttää ihan joltain lääkärin vastaanottokalenterilta), pakkailua, muutto, tuliaisten ostamista, ryntäys maistraattiin, koska sähläsin muuttoilmoituksen kanssa ja passikuvien ottamista (Japanissa tulee ilmeisesti vino pino lomakkeita täytettäväksi). Kiireiseltä näyttää, mutta eiköhän tästä selvitä!

Loppuviikosta näytän varmaan jo tältä:

故郷が二つ

Jokaisella tarinalla on alkunsa, ja minun kohdallani se sijoittuu Helsinkiin. Helsinki on kotipaikkani, ollut sitä koko ikäni. On mukavaa, että on paikka, jossa voi kulkea tietäen tasan tarkkaan minne on menossa. Kaupunki, jossa ei ole mahdollisuuttakaan, että tulisi luulluksi turistiksi. Suhteeni Helsinkiin on kuitenkin ristiriitainen, sillä talven loskassa en voi muuta kuin inhota koko kaupunkia, mutta kevään tullen syttyy palava kotipaikkarakkaus.

Pienestä koostaan huolimatta Helsinki on aina täynnä yllätyksiä. Joka kulman takaa voi kävellä tuttu vastaan, mitä onkin viime aikoina tapahtunut paljon. Olen siitä iloinen, sillä olen ehtinyt vaihtaa kuulumiset ihmistenkin kanssa, joita en muuten olisi nähnyt ennen lähtöäni.

Olen lähdössä tähän mennessä suurimmalle seikkailulleni. Vähän yli viikon päästä nousen lentokoneeseen kohti Osakaa, uutta kotikaupunkiani. Tulen asumaan siellä vuoden, joten näihin aikoihin ensi vuonna olen takaisin Suomessa. Perhettä ja ystäviä tulee kamala ikävä, mutta toisaalta olen iloinen siitä, että pääsen vihdoin rakastamaani Japaniin pitemmäksi aikaa.

Ajattelin, että on helpointa jakaa ajatuksiani ja kuulumisiani blogin muodossa. Ehkä jatkossa en kirjoita yhtä runollisia tekstejä, mutta olkoon tämä oodi rakastamalleni Helsingille.

Seuraavassa kuvia eiliseltä. Varokaa! Luvassa Helsinki-fiilistelyä.