着いた！

Hengissä ollaan!

Saavuin toissapäivänä Kansain lentokentälle seitsemän muun eurooppalaisen kanssa. Oli hauska tavata ihmisiä, jotka on samassa tilanteessa kuin minä! Samalla lennolla tuli kaksi tyttöä Latviasta, tytöt Sveitsistä, Itävallasta ja Puolasta ja kaksi poikaa, toinen Belgiasta ja toinen Hollannista. Kaikki meni viranomaisten kanssa jouhevasti, ei ollut jonoja. Meitä oli vastassa japanilainen mies, joka ajoi meidät pikkubussilla lentokentältä Minoon kampukselle. Matkaan meni n. 1 tunti 30 minuuttia, en hirveästi tuijotellut kelloa. Matkalla näin ensimmäisen Marimekko-tuotteeni tällä reissulla, Marimekon verhot jonkun ikkunassa. (Myöhemmin olen nähnyt moooonta Marimekon laukkua, jopa täällä maaseudulla!)

 

Saavuimme asuntolalle ja meidät tuotiin huoneisiimme. Minun huoneeni on 5. kerroksessa, ja jaan suihkun, vessan ja keittiön n. 20 muun ihmisen kanssa. Vielä ei ole ollut mitään ongelmia, mutta jotkut paukuttelee aina oveaan tosi kovaan ääneen! Ovista puheen ollen, olen joutunut opettelemaan erään asian tänne tultuani. Nimittäin täällä pitää lukita ovi itse kun tulee huoneeseen sisään ja lähtee. Suomessahan ovet menevät automaattisesti lukkoon, kun ne sulkeutuvat! Tosi vaikeaa. Suihkun käyttöä en vielä oikein hallitse, siinä on kaksi tappia, joita väännellään, ja on tosi hankala saada vettä oikean lämpöiseksi. Se on aina joko tulikuumaa tai jääkylmää! Valitsepa siitä sitten…

Olen vähän ehkä huijannut teitä lukijoita. En siis asu ihan Osakassa, vaan pienemmässä kaupungissa noin puolen tunnin metromatkan ja puolen tunnin bussimatkan päässä esimerkiksi Nambasta. Tän paikan nimi on Minoo ja tää on aika pöndeä. Tässä kampuksen ympärillä on vuoria, mahtavia maisemia ja omakotitaloaluetta, jossa asuu lapsiperheitä ja mummoja. Lähivuorilla asuu kuulemma apinoitakin. Ja täällä tuulee ihan hirveästi. Tuuli ulisee kovaa tätä tekstiä kirjoittaessani! Aika kiva paikka kyllä, rauhallinen ja mukava. Ainoa vaan, kun lähimpään kauppaan on vähintään 15 minuuttia. Mutta kyllä sen kestää.

Iltapäivällä löysin kampuksen ruokalan, jossa ihanat tädit tarjoilee aivan mahtavaa japanilaista ruokaa. Todella outo ajatus, että Japanissa tarjotaan ruokalassa japanilaista ruokaa! No onhan se ihan itsestäänselvyys, mutta kun on tottunut kouluruuan olevan  aina sellaista stroganoffia, spaghettia tai risottoa, niin japanilainen ruoka tuntuu luksukselta. Minulle iski ihan hirveä koti-ikävä heti kun tulin tänne, mutta kassalla ollut täti teki oloni todella tervetulleeksi ja jutteli mukavia.

Klo 16 me tapasimme kaikki opiskelijat ja meidät pistettiin heti hommiin, nimittäin paperihommiin. Kamalasti kaikenlaisia lippuläppysiä, joita piti täyttää. Samat asiat uudelleen ja uudelleen. Nimi, kansallisuus diibadaabadää. Kun oltiin vihdoin saatu kaikki laput about täytettyä, niin lähdimme sitten porukalla läheiseen supermarkettiin. Kello oli vasta kuusi, mutta ulkona oli pilkkopimeää! Pimeys Japanissa yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen.

Käppäiltiin sitten porukalla kamalat matkat Apuro-nimiseen supermarkettiin, josta ostin mandariinijellyä (olen syönyt sitä nyt joka päivä!), vettä (koska hanavettä ei voi juoda!), bento-boksin (kunnon ateria ja vielä puoleen hintaan, kun oli ilta!) ja jäätelön (koska jäätelö!). Ostokset tehtyämme lähdettiin takaisin kotiin, mutta kun kaikki eivät asu samassa paikassa, niin käsitys kodin paikasta poikkesi monella. Lähdimme sitten erään thaimaalaisen tytön ja kahden latvialaisen tytön kanssa tänne kampukselle päin, mutta onnistuimme sitten eksymään yön pimeydessä. Onneksi osasimme edes oikeaan suuntaan, nimittäin ylös. Täällä on ihan hirveä ylämäki kaikkialle! Tämä kampus on varmaan jonkun vuoren päällä tms. Mulla tulee olemaan rautaiset pohkeet, kun palaan täältä Suomeen. Näimme yhteensä viisi kissaa, ne kulkevat täällä Japanissa aika vapaasti itsekseen. Lopulta kysyimme eräältä pyöräilevältä sedältä neuvoa ja kampus olikin ihan nurkan takana.

Ensimmäinen yö oli aika kamala. Tuskailin koti-ikävän kanssa, enkä saanut unta, kun kikadat möykkäsivät ulkona! Luulin eka, että olin vahingossa jättänyt tietokoneeni auki, mutta ei… Kikadat ne siellä sirittivät. Sain lopulta unta, mutta se loppui lyhyeen aikaeron takia. Heräsin klo 3 yöllä enkä saanut enää unta.

Aamulla oli kyllä parempi olo, mutta väsytti. Ihailin kaunista auringonnousua ikkunasta, tästä on ihan ok maisema ulos. (Muilla on kyllä paremmat maisemat! Miksi mä sain tän huoneen, joka on vastapäistä taloa päin?)

Koska en keksinyt muutakaan, niin lähdin sitten ostamaan kotitarvikkeita lähimmältä isolta asemalta, Senri-chuolta. Olin vähän hukassa bussin kanssa, mutta onneksi eräs osakalainen täti auttoi minua ja saattoi vielä paluumatkan bussipysäkille! Japanilaisiin busseihin muuten noustaan keskiovesta ja matka maksetaan vasta kun noustaan pois. Pitäisi hommata joku matkakortti, kun en osaa kauhean hyvin laskea niitä bussimatkojen hintoja. Sen tiedän, että tästä meidän lähipysäkiltä Senri-chuolle maksaa 250 jeniä.

 

Kaupat aukesivat vasta klo 10 ja minulla oli melkein tunti luppoaikaa, joten menin Mister Donutille aamukahville ja –donitsille. Mister Donutissa on kiva se, että kahvia saa santsata niin paljon kuin haluaa! Ja tarjoilija tulee jopa tarjoamaan sitä. (+ Se kahvi on vielä tosi hyvää)
Menin myös japanilaiseen ”drug storeen”, jossa myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä… Itseparantamisrohtoja, kosmetiikkaa, ruokaa, pesuaineita, torakantappovehkeitä, you name it. Ainoa kamala puoli näissä kaupoissa on se, että niissä on aivan hirveä meteli! Jos nauhoitettu mainostajaääni ei pauhaa, niin sitten myyjät huutavat kovaan nasaaliääneen: ”TERVETULOA! KATSOKAA RAUHASSA!” jne. Hyvä siinä on katsella rauhassa, kun toiset huutaa kurkku suorana… Alkoi jo vähän naurattaa, kun niistä niiden huudoista ei saa mitään selvää, kun myyjät ovat huutaneet ne niin monta kertaa.

Omituisinta koko päivässä oli kuitenkin eräs tyttö, joka käveli pellepukuisen apinan kanssa kauppakeskuksessa. Luulin eka apinaa lapseksi, mutta erehdyin pahan kerran. Only in Japan!

 

Eilen illalla meillä oli myös orientaatio tulevista opinnoista ja linjoista, jotka me voimme valita. Voin kirjoitella niistä joskus myöhemmin lisää. Nettikin alkoi pelata, vaikka asentaja joutuikin ravaamaan täällä minun huoneessani kolme kertaa… Eiköhän tästä vähitellen ala tulla ihan kiva koti.